Suomi 100 Itsenäisyyspäivän lippupuhe Tammisalossa.

Suomi 100 Itsenäisyyspäivän lippupuhe Tammisalossa.

ITSENÄINEN SUOMI 100 VUOTTA

 LIPUNNOSTO TAMMISALOSSA 6.12.2017

 

JUHANI LÖNNROTH

Tammisaloseuran puheenjohtaja

 

Hyvät tammisalolaiset! Hyvät ystävät!

Bästa tammelundbor! Bästa vänner!

 

“Yhdessä” on ollut koko tämän juhlavuoden tunnussana. Yhdessä olemme mekin kokoontuneet viettämään hetkeä, jolloin Suomen satavuotinen taival itsenäisenä valtiona täyttyy. Sata vuotta on pitkä aika ihmiselämässä, mutta silti vain häivä koko ihmiskunnan historiassa. Eikä Suomikaan syntynyt vuoden 1917 kaamokseen, vaan olimme tuolloin vihdoin valmiita ottamaan ohjat omiin käsiimme. Suomen tarina on monivaiheinen, dramaattinen ja epätodennäköinenkin. Tänne lumen ja jään rajamaille on syntynyt yksi maailman hyvinvoivimmista valtioista.

 

Kansamme vaiheita ohjaa kolme tekijää: maantiede ja geologia, kansakunnnan historia sekä ihmisyksilöt – sinä ja minä!

 

1. Olemme kirjaimellisesti nousseet merestä, Baltian jääjärven ja Yoldian meren aalloista kymmenen tuhatta vuotta sitten. Tätäkään paikkaa, jolla nyt seisomme, ei ollut. Maa oli autio ja tyhjä, kunnes ensimmäiset luodot nousivat kahdensadan metrin syvyydestä jään ja meren alta. Näille luodoille esi-isämme astuivat turkisten ja runsaiden kalansaaliiden toivossa. Ja kotimaamme kuva muuttuu yhä: lapsuuteni uimapaikkoja Vaasan saaristossa ei enää ole. Niillä viheriöivät nyt neitseelliset luonnon niityt.  Muinaiset vuoret ovat väistyneet. Niiden tilalla on kaupunkeja, rautateitä ja viljelysmaita.

 

2. Kansakunnan vaiheet metsästäjä- ja heimoyhteiskunnasta hyvinvointiyhteiskunnaksi ovat nekin olleet dramaattiset: Yli tuhannen vuoden ajan seuralaisinamme ovat olleet  sota, rutto, nälkä ja kuolema, mutta myös edistys, usko, toivo ja rakkaus sekä vapauden kaipuu. Ennen valtiota oli oltava kansakunta, jolla on oma kielensä, oma identiteettinsä, omat yhteiskunnalliset rakenteensa, ja ennen kaikkea oma tahto kulkea itse valittua tietä. Meillä on tässä kehityksessä ollut paljon viisautta, mutta myös aimo annos onnea.

Historia on täynnä suljettuja ikkunoita. Ne on osattava ja uskallettava avata oikealla hetkellä, jotta raikas tuuli pääsee sisään, muuten jäämme ummehtuneen linnoituksemme vangeiksi. Saamme olla kiitollisia niille suurille miehille ja naisille, jotka tämän oivalsivat ja uskalsivat tehdä. Heillä oli viisautta, malttia sekä tilannetajua hyödyntää niitä mahdollisuuksia, joita historian  käännekohdat avasivat, olipa sitten kyseessä valistunut itsevaltias tai omia etujaan ajava taikka hetkellistä heikkouttaan poteva hallitsija. Niinpä esi-isämme hankkivat näiltä allekirjoituksen milloin mihinkin asiakirjaan kansakunnan edun nimessä: Saimme turvatuksi Ruotsinvallan lainsäädännön länsimaisen oikeusvaltiomme perustaksi, saimme kielimanifestin suomen kielen vahvistamiseksi,  saimme kansakoulun sivistyksen kehdoksi, saimme yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja kansanedustuslaitoksen kansanvallan turvaamiseksi. Saimme Pietarin Smolnan eteisaulaan allekirjoituksen Suomen valtion tunnustamiseksi Venäjän vallankumouksen sekavissa oloissa. Saimme nimiä sopimuksiin silloinkin, kun oli päästävä irti jatkosodasta, turvattava elintärkeät kauppatiet ulkomaailmaan, järjestettävä Suomen asema kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa ja maailmassa.

 

Rinnan tämän kehityksen kanssa ovat valistuneet kirkonmiehet, kirjailijat, runoilijat, kuvataiteilijat ja säveltäjät luoneet kansakunnan tarinaa, joka tekee meistä suomalaisia.  Emme ole aina olleet kaikesta samaa mieltä. Ei ole ollut – eikä ole tänäänkään - yhtä yhtenäistä kansan mielipidettä. Tie kohti hyvinvointia on ollut kivinen ja raskas – jopa siinä määrin, että veli on noussut veljeä vastaan ase kädessä! Mutta kansakunta kehittyy ristiriitojen kautta, niitä yhteen sovittamalla.

 

Kansakunta kasvaa yhteisten kokemusten avulla ja yhteisten arvojen pohjalta.  Tänä vuonna juhlitaan myös uskonpuhdistuksen eli reformation 500-vuotisjuhlaa. Sillä on kansakuntamme kehitykselle paljon suurempi merkitys, kuin usein ajatellaan. Martti Lutherin ja Mikael Agricolan perintönä olemme saaneet osan yhteiskuntamme perusarvoista, joita tänään kunnioitamme, olimmepa luterilaisen kirkon jäseniä tai emme: jokaisen yksilön ainutkertaisuuden ja tasa-arvon, vapaan tahdon, oman kielen, jolla ilmaista itseämme, sekä työn merkityksen hyvinvoinnin perustana.

 

Mutta historian suurten hahmojen rinnalla Suomen tarinan sankareita ovat ne, jotka pitivät maamme vapautta omaa henkeään tärkeämpänä, ja jotka nyt lepäävät sankariristien kalmistoissa. Heidän sankaruuttaan kuvaa hienosti Kasarmintorilla viikko sitten paljastettu Talvisodan muistopatsas “Valon tuoja”, joka lävistettynäkin pystyssä seisten muistuttaa meitä siitä, että näiden miesten ja naisten uhrin ansiosta me nyt seisomme tässä! Ja kun tykkien jyly vaikeni ja miekat taottiin auroiksi, sankareiksi nousivat ne, jotka tarttuivat auransa varteen kyntämään karua peltoa sekä ne, jotka ottivat käteensä vasaran ja laastinkauhan ja nousivat rakennustelineille rakentamaan uutta Suomea edellisen raunioille.

 

3. Entäpä se kolmas tekijä, joka ohjaa kansakuntamme kehitystä: sinä ja minä? Mikä on Sinun isänmaasi? Parikymmentä vuotta sitten Kotilieden entinen päätoimittaja Raili Malmberg kuvasi kauniisti isänmaata yksilön elämän kaaressa. Häntä mukaillen: Pienelle lapselle isänmaa on pähkinän kokoinen. Sen sisään mahtuu juuri ja juuri koko maailman ydin: isän, äidin tai isovanhemman syli. Se maistuu mansikalta ja isoäidin vasta leipomalta pullalta.

 

Myöhemmin isänmaa on turvallinen pihapiiri, jossa leikkiä ja rakennella hiekkalinnoja. Sitten isänmaa on satavuotisen puiston läpi kulkeva koulutie, jonka varrella voi poimia äidille valkovuokon tai antaa leivänpalan sorsille.  Vielä myöhemmin isänmaa on kotiseutu, mökkiranta, jolta voi katsella kurkiauran lentoa ja kuunnella kuikan ääntä, tai metsä, jossa voi samoilla ja seurata vuodenaikojen vaihtelua.  Ja vihdoin isänmaa on se aikuisen Suomi, jossa on hyvä olla ja elää, tapailla tuttua säveltä, tehdä työtä ja verkottua, nostaa katseensa kohti Eurooppaa ja maailmaa ja olla ylpeä siitä, että minulla on sille jotain annettavaa. Kun elämämme lopuksi kääntyy kohti iltaa, ja elämänpiirimme jälleen supistuu, isänmaa on muistoja ja elämän kokemusta, tekoja ja viisautta, jotka haluaisimme jälkipolville jakaa, jos he haluavat meitä kuunnella. Se on myös toivoa, että omaisemme, läheisemme ja hyvinvointiyhteiskuntakaan meitä eivät hylkäisi, koska olemme niille parhaamme  antaneet.

 

Tänään aukeaa edessämme itsenäisen Suomemme toinen vuosisata. Me emme tiedä millainen se on oleva. Ajavatko tulevat sukupolvet enää itse autojaan, vai tekeekö sen robotti heidän puolestaan? Elävätkö he teköälyn kyllästämässä virtuaalitodellisuudessa? Ovatko yhteiskuntamme turvarakenteet enää samat? Onko Eurooppa pirstoutunut itsenäisten alueiden Euroopaksi, vai johtavatko sitä monikansallisten yritysten yhtymät? Alkaako  kotiseutumme vajota takaisin nousevan meren syliin – sinne mistä kaikki alkoikin? Opettakaamme kuitenkin tuleville sukupolville sen mikä on olennaista: Uskokaa itseenne, luottakaa toisiinne, eläkää rauhassa ja auttakaa lähimmäistänne! Jatkakaamme maamme rakentamista yhdessä! Låt oss fortsätta att bygga vårt fosterland tillsammans!

 

Nostakaamme siis katseemme kohti valkenevaa taivaanrantaa, ja kohottakaamme kolminkertainen eläköönhuuto satavuotiaalle isänmaalle!

 

Låt oss alltså höja vår blick mot den dagande gryningen och upphäva ett trefaldigt leve för det hundraåriga fosterlandet!

 

 

K-J. Lönnroth 06.12.2017